Espanja & Queima

BARCELONA!!!

Matka alkoi hyvin keskiviikkona 11. päivä Ryanairin lennolla. Istuttiin kolmisin penkkirivissä, minä käytäväpaikalla, Otávio keskellä ja Felipe ikkunalla. Kaikki hyvin, päästiin ilmaan, jonkin ajan kuluttua tuli vähän ilmakuoppia tielle. Sitten tuli vähän enemmän ilmakuoppia. Minä taisin kiljahtaa kerran, kun lentokone keikkasi vähän ja tipuin tuolilla alaspäin kuten vuoristoradassa. Katsahdin kerran Felipeen, ja raukka piteli käsinojista rautaisin ottein kiinni, silmät tiukasti tummessa ja kasvoilla tuskainen, kärsivä ilme, suu auki hapensaantia varten. Se oli ihan varma, että me pudotaan ja kuollaan. Täytyy myöntää, että kävi se itsellänikin mielessä, kun kone ei tuntunut lakkaavan heilumasta, vaikka tiedänkin, että turbulenssi on ihan normaalia eikä kone kaadu, vaikka vähän heittelehtii. Olin jo koneen lähtiessä vannonut, etten enää ikinä lennä huvikseni. Tuntui niin ikävältä olla lentokoneessa. Ja ihanalta olla jälleen maan kamaralla, bussin kyydissä matkalla lentokentältä hostellille.

Arc de Triomf

Barcelonassa on ihan hirveästi nähtävää. Siellä saisi menemään helposti viikon, vaikka joka päivä olisi jotain ohjelmaa. Me ei ehditty kiertää kaikkea. Minun selkäparkani joutui kärsimään suunnattomasti. Aamut menivät ihan hyvin, mutta jo iltapäivästä istuin aina kun oli mahdollista ja yritin venytellä. Minusta tuntui vanhalta.

Palau Nacional de Montjuïc

Pelkoni matkaseuran sopivuudesta olivat turhia. En ole pitkään aikaan nauranut niin paljon. Tai no, sanoin samaa, kun olin Lissabonissa Anun ja Olivian kanssa. Tuolla nauroin vielä enemmän. Tuli välillä ihan lapsuus mieleen, kun poskilihakset saivat reeniä. Huh, miten ne kaksi osaakin olla niin mukaansatempaavia, varsinkin Felipe. Jonkun olisi pitänyt olla ottamassa kuva, kun Felipe putosi penkiltä metropysäkin lattialle ja lähestulkoon kierimme siellä lattialla mahat haljeten naurusta. En enää edes muista, minkä takia.

Puistot oli tosi nättejä. Kauneimpia paikkoja Barcelonassa! Montjuicin puistossa kävimme viimeisenä iltana, ja vasta silloin tajusimme, että sinne olisi pitänyt suunnata aiemmin, valoisaan aikaan ja niin edespäin. Emme enää jaksaneet nousta linnoitukselle tai kierrellä siellä ympäriinsä muutenkaan. Päiväsaikaan nautimme muiden puistojen rauhallisuudesta ja kauneudesta.

Vaikuttavia patsaita ja kuvia jalkapalloilijoista. Ja tuolla stadionilla kun on, tunnelma huumaa mukaansa, vaikka ei pelejä muuten seuraisikaan. 

Mistä tulikin mieleeni, että keskiviikkona puoliltaöin keskustaan saapuessamme meitä odotti hyvin espanjalainen vastaanotto. Ihmeteltiin kun Aerobusin kuljettaja oli sanonut, että nyt ei valitettavasti mennä Placa de Catalunyalle asti, kun se on suljettu. Perillä selvisi syy. Keskusta oli täynnä Barcelona-paitaan pukeutuneita faneja! Jalkapalloa joka puolella. Metroasemalla joku häiskä huusi korvaani ja leikki härkätaistelijaa FC Barcelona –lippunsa kanssa. Olin kuullut pelistä lentokoneessa, kun kapteeni kesken kaiken kuulutti, että Barcelona 1-0 ja kaikki taputti ja hurrasi. Ainakin kaikki espanjalaiset. Ei siltikään ollut tullut mieleeni, että peli vaikuttaa kaupungin menoon.

Lauantaiaamuna loppujen lopuksi jopa odotin paluulentomatkaa. Harmikseni ilmakuopat pelkäsivät Ryanairia ja lento sujui rauhallisesti ja tasaisesti ilman ylimääräisiä syödämenlyöntejä. Felipe jopa nukkui koko matkan ajan. Hmmm, kesäkuun alkua odotellessa… Pitää ehkä järjestää itselleni päiväunet ennen lentoa, jotta en ole väsynyt ja samanlaisessa ”en halua lentää, äiti, tylsää!!”-tilassa kuin Barcelonaan menomatkalla. Aamuisin olen ilmiselvästi suotuisampi lentokoneille.

Pitää vielä kertoa vähäsen Coimbran opiskelijafestivaalista, joka päättyi perjantaina ja jonka takia lähdinkin matkalle. Se alkoi viime viikon torstaina puolenyön opiskelijafado-konsertilla vanhan katedraalin aukiolla tuossa 50 metrin päässä talostamme. Aukio oli ihan täynnä, ihmiset vieri vieressä niin ettei saa jäseniään liikuteltua. Fadon laulamisen aikana pitää olla hipihiljaa eikä saa taputtaa kun laulu päättyy. Ihmeen hyvin ihmiset tottelivat; aina kun joku idiootti alkoi mölytä, kuului shhh joka puolelta. Laulu oli ihan nättiä ja tunnelma ihan kiva. Perjantaina alkoivat konsertit tuossa joen toisella puolella. Konsertit loppuivat aamukuudelta, joten öisin sain vain vaivoin nukutuksi musiikin takia ja aamuisin heräsin kun musiikki voimistui loppua kohden, ainakin niin luulisin. Sunnuntaina oli opiskelijoiden kulkue. Voi luoja. Jokaisella tiedekunnalla oli omia rekkoja, joiden lavoilla ne ui kaljassa ja sangriassa. Näimme kahden auton syttyvän palamaan ja ainakin kymmenen kertaa ambulanssi kulki ohitse (niin hyvin kuin taisi siinä ihmispaljoudessa). Portugalilaisista tulee linssiludeja, kun saavat vähän nestettä. Jopa kaksi porukkaa tuli kysymään, haluammeko ottaa heistä kuvan. Kuvautimme sitten itsemmekin.

Ambulanssi. Myöhemmin tuolla samassa paikassa
syttyi yksi auto tuleen ja koko aukio täyttyi savusta.
Jei. Pii-paa.

Eilen lentokoneessa muistin Queima das Fitasin – olin unohtanut sen totaalisesti kahden päivän ajaksi! Oli valtava helpotus tajuta, että se on jo ohi. Näin siis kaiken mitä halusin, serenatan ja kulkueen, ja pääsin vähäksi aikaa pois kaupungin kaljan lemusta.