Domingo, dia de vadear (fazer trabalhos e escrever no blog)

Puolitoista viikkoa aikaa palauttaa koulutehtävät, lukea kokeisiin ja tehdä ne kokeet, ostaa kielioppikirjoja, pakata matkalaukku, lähettää viimeiset postikortit, hyvästellä kaverit... Jee!

Eilen oli Serra da Estrela -ekskursio portugalin kielikurssin kanssa. Oli tosi nättiä! Ostin rosmariini-kukkia imeneiden mehiläisten hunajaa sekä maissileipää minulle ja Lucielle (hunajapurkki on niin iso että siitä toivottavasti jää suuri osa Lucielle kun minä lähden lätkimään).

Linharesin kylä

 

Castelo de Linhares

Folgosinhon kylän huipulta maisemaa :)

Portugalin (mantereen) korkeimmalla paikalla

Tekojärvellä, joka näkyy edellisessä kuvassa kaukana

Torre

 

 Torre on manner-Portugalin (manner- vai Manner-?) korkein huippu. Serra da Estrelan oikea korkeus on 1993 m, mutta Salazar halusi että Portugalin saavuttaisi 2000 metrin korkeuden. Niinpä hän rakennutti huipulle seitsemän metriä korkean patsaan.

Oikeasti ei olisi edes tarvinnut, koska Azoreilla on vuori, jonka korkeus on yli 2000 metriä.

Tekojärvi, Lago Comprido

Siellä tietysti myytiin Estrelanvuoristokoiria <3 Puppyy!

Espanja & Queima

BARCELONA!!!

Matka alkoi hyvin keskiviikkona 11. päivä Ryanairin lennolla. Istuttiin kolmisin penkkirivissä, minä käytäväpaikalla, Otávio keskellä ja Felipe ikkunalla. Kaikki hyvin, päästiin ilmaan, jonkin ajan kuluttua tuli vähän ilmakuoppia tielle. Sitten tuli vähän enemmän ilmakuoppia. Minä taisin kiljahtaa kerran, kun lentokone keikkasi vähän ja tipuin tuolilla alaspäin kuten vuoristoradassa. Katsahdin kerran Felipeen, ja raukka piteli käsinojista rautaisin ottein kiinni, silmät tiukasti tummessa ja kasvoilla tuskainen, kärsivä ilme, suu auki hapensaantia varten. Se oli ihan varma, että me pudotaan ja kuollaan. Täytyy myöntää, että kävi se itsellänikin mielessä, kun kone ei tuntunut lakkaavan heilumasta, vaikka tiedänkin, että turbulenssi on ihan normaalia eikä kone kaadu, vaikka vähän heittelehtii. Olin jo koneen lähtiessä vannonut, etten enää ikinä lennä huvikseni. Tuntui niin ikävältä olla lentokoneessa. Ja ihanalta olla jälleen maan kamaralla, bussin kyydissä matkalla lentokentältä hostellille.

Arc de Triomf

Barcelonassa on ihan hirveästi nähtävää. Siellä saisi menemään helposti viikon, vaikka joka päivä olisi jotain ohjelmaa. Me ei ehditty kiertää kaikkea. Minun selkäparkani joutui kärsimään suunnattomasti. Aamut menivät ihan hyvin, mutta jo iltapäivästä istuin aina kun oli mahdollista ja yritin venytellä. Minusta tuntui vanhalta.

Palau Nacional de Montjuïc

Pelkoni matkaseuran sopivuudesta olivat turhia. En ole pitkään aikaan nauranut niin paljon. Tai no, sanoin samaa, kun olin Lissabonissa Anun ja Olivian kanssa. Tuolla nauroin vielä enemmän. Tuli välillä ihan lapsuus mieleen, kun poskilihakset saivat reeniä. Huh, miten ne kaksi osaakin olla niin mukaansatempaavia, varsinkin Felipe. Jonkun olisi pitänyt olla ottamassa kuva, kun Felipe putosi penkiltä metropysäkin lattialle ja lähestulkoon kierimme siellä lattialla mahat haljeten naurusta. En enää edes muista, minkä takia.

Puistot oli tosi nättejä. Kauneimpia paikkoja Barcelonassa! Montjuicin puistossa kävimme viimeisenä iltana, ja vasta silloin tajusimme, että sinne olisi pitänyt suunnata aiemmin, valoisaan aikaan ja niin edespäin. Emme enää jaksaneet nousta linnoitukselle tai kierrellä siellä ympäriinsä muutenkaan. Päiväsaikaan nautimme muiden puistojen rauhallisuudesta ja kauneudesta.

Vaikuttavia patsaita ja kuvia jalkapalloilijoista. Ja tuolla stadionilla kun on, tunnelma huumaa mukaansa, vaikka ei pelejä muuten seuraisikaan. 

Mistä tulikin mieleeni, että keskiviikkona puoliltaöin keskustaan saapuessamme meitä odotti hyvin espanjalainen vastaanotto. Ihmeteltiin kun Aerobusin kuljettaja oli sanonut, että nyt ei valitettavasti mennä Placa de Catalunyalle asti, kun se on suljettu. Perillä selvisi syy. Keskusta oli täynnä Barcelona-paitaan pukeutuneita faneja! Jalkapalloa joka puolella. Metroasemalla joku häiskä huusi korvaani ja leikki härkätaistelijaa FC Barcelona –lippunsa kanssa. Olin kuullut pelistä lentokoneessa, kun kapteeni kesken kaiken kuulutti, että Barcelona 1-0 ja kaikki taputti ja hurrasi. Ainakin kaikki espanjalaiset. Ei siltikään ollut tullut mieleeni, että peli vaikuttaa kaupungin menoon.

Lauantaiaamuna loppujen lopuksi jopa odotin paluulentomatkaa. Harmikseni ilmakuopat pelkäsivät Ryanairia ja lento sujui rauhallisesti ja tasaisesti ilman ylimääräisiä syödämenlyöntejä. Felipe jopa nukkui koko matkan ajan. Hmmm, kesäkuun alkua odotellessa… Pitää ehkä järjestää itselleni päiväunet ennen lentoa, jotta en ole väsynyt ja samanlaisessa ”en halua lentää, äiti, tylsää!!”-tilassa kuin Barcelonaan menomatkalla. Aamuisin olen ilmiselvästi suotuisampi lentokoneille.

Pitää vielä kertoa vähäsen Coimbran opiskelijafestivaalista, joka päättyi perjantaina ja jonka takia lähdinkin matkalle. Se alkoi viime viikon torstaina puolenyön opiskelijafado-konsertilla vanhan katedraalin aukiolla tuossa 50 metrin päässä talostamme. Aukio oli ihan täynnä, ihmiset vieri vieressä niin ettei saa jäseniään liikuteltua. Fadon laulamisen aikana pitää olla hipihiljaa eikä saa taputtaa kun laulu päättyy. Ihmeen hyvin ihmiset tottelivat; aina kun joku idiootti alkoi mölytä, kuului shhh joka puolelta. Laulu oli ihan nättiä ja tunnelma ihan kiva. Perjantaina alkoivat konsertit tuossa joen toisella puolella. Konsertit loppuivat aamukuudelta, joten öisin sain vain vaivoin nukutuksi musiikin takia ja aamuisin heräsin kun musiikki voimistui loppua kohden, ainakin niin luulisin. Sunnuntaina oli opiskelijoiden kulkue. Voi luoja. Jokaisella tiedekunnalla oli omia rekkoja, joiden lavoilla ne ui kaljassa ja sangriassa. Näimme kahden auton syttyvän palamaan ja ainakin kymmenen kertaa ambulanssi kulki ohitse (niin hyvin kuin taisi siinä ihmispaljoudessa). Portugalilaisista tulee linssiludeja, kun saavat vähän nestettä. Jopa kaksi porukkaa tuli kysymään, haluammeko ottaa heistä kuvan. Kuvautimme sitten itsemmekin.

Ambulanssi. Myöhemmin tuolla samassa paikassa
syttyi yksi auto tuleen ja koko aukio täyttyi savusta.
Jei. Pii-paa.

Eilen lentokoneessa muistin Queima das Fitasin – olin unohtanut sen totaalisesti kahden päivän ajaksi! Oli valtava helpotus tajuta, että se on jo ohi. Näin siis kaiken mitä halusin, serenatan ja kulkueen, ja pääsin vähäksi aikaa pois kaupungin kaljan lemusta.

Algarve

Löytöretkien muistomerkki

Viikko sitten tulin viikonloppureissulta Lissabonista, jossa oltiin vietetty pari yötä Anun ja Olivian kanssa. Ne lähtivät koteihinsa pääsiäiseksi, ja minä palasin Coimbraan. Keskiviikkoaamuna odotti linja-auto aamukuudelta, ja seitsemän tunnin matkaamisen jälkeen saavuimme Faron kaupunkiin Algarveen. Tällä kertaa matkakumppaneina oli italialaiset Caterina ja Daniele. Faro vaikutti tosi pieneltä ja kämyiseltä paikalta, mutta kun pääsimme etenemään linja-autoaseman ja hostellin välimaastosta keskustaan, se oli oikeastaan ihan nätti satamakaupunki. Kolusimme vanhan historiallisen keskustan kirkot ja museot, jonka jälkeen kävelimme ympäri kaupunkia ja illalla suuntasimme täyttämään vatsojamme sardiineilla.

Kristusta kuvasin.

Illalla hostellilla ennen nukkumaanmenoa katsoimme seuraavan päivän sääennusteet ja mietimme vaihtoehtojamme. Sadetta ei lupausten mukaan tulisi koko päivää, joten päätimme mennä Ria Formosan luonnonpuistoon Taviran kaupunkiin tutustumisen sijaan. Aamulla pakkasimme kamat ja jätimme ne hostellille, josta noutaisimme ne myöhemmin. Caterina ja Danielekin pääsivät onneksi peseytymään ennen bussimme lähtöä, vaikka o facto että koko hostellin porukalle oli vain kaksi kylppäriä, aiheutti pientä jonoa... Matka Olhãosiin kesti 20 minuuttia. Siellä kysyimme, miten pääsee puistoon, ja virkailija antoi meille bussiaikataulut. 15 minuutin päästä astuimme pikkubussiin, jossa ei enää istumapaikkoja ollut, kun paikalliset seniorit olivat ne kaikki vallanneet. Ei se mitään. Bussikuski varoitti meitä, että matka kestää jonkin aikaa, kun bussi kiertää rundeja. No, ei se mitään. Lähdimme ajamaan ja Caterina hoksasi aikatauluista, että matka kestää 30 minuuttia, kun jos olisimme odottaneet toista bussia vielä puoli tuntia, olisimme päässeet kuudessa minuutissa puistoon. Ainakin näimme paikallista kulttuuria: miten vanhukset hoitavat jokapäiväisiä asioitaan ja mistä ne keskustelevat bussissa (eli miten mummot juoruavat: "Hei, tuolla on Fátima se-ja-se miehensä kanssa!" "Ei, ei se Fátima voi olla, sen mieshän on jo kuollut." "Ei Fátiman mies kuollut, vaan se on sairaalassa!" ”Kuollut se on.”)

 

Luonnonpuisto oli luonnollisen kaunis. Siellä oli suoalueita ja kattohaikairoita, joita näki koko Faron kaupungissa ympäriinsä. Kameleontteja olisimme voineet hyvällä tuurilla nähdä, mutta mokomat olivat piiloutuneet puiden suojiin.

 Vakoilin vähän hevosiakin, jotka laidunsivat siellä niin.

Caterina oli varannut meille seuraavasta matkakohteesta, Lagosin kaupungista, hostellin pe-la-yöksi, ja ajatteli soittavansa sinne sitten kun olemme ostaneet bussiliput Farosta, että jos heillä olisi vapaata vielä to-pe-yöksikin. No, eipä ollut. Soitimme toisiin hostelleihin, mutta kaikkialla oli jokseenkin täyttä. Tuli sellainen jouluinen olo… No, loppujen lopuksi saimme kahdesta hostellista melko varmat paikat. Lagosiin matka kesti muutaman tunnin, joten saavuimme sinne illalla ja suuntasimme kartan kanssa hostelleille. Caterina jäi Pousada Juventudeen ja minä ja Daniele menimme yhteen toiseen, mikä osoittautui aika hauskaksi paikaksi. Olin hyvin varuillani, kun ensinnäkin kukaan ei viiteen minuuttiin tullut avaamaan meille ovea, ja sitten koko hostelli vaikutti olevan täynnä itämaista hengellisyyttä. Se oli kuitenkin tosi mukava paikka. Omistajilla riitti intoa, sillä hostelli oli ollut vain 10 päivää pystyssä. Uunituore into… Seuraavana aamuna lähtiessämme saimme kirjoittaa tussilla seinään terveisemme ja lähdettyämme omistaja tuli vielä ovelle ottamaan meistä kuvan kadulla. Siellä hostellissa oli muitakin suomalaisia samaan aikaan, vähän juttelin niiden kanssa. Niin, ja seuraavana aamuna aamupalaa mutustaessani keittiöön tuli argentiinalainen nainen, joka tulee Lagosiin kesäisin hierojan töitä tekemään. Sanoi että riittää hommia. Se oli kämppää etsimässä ja väliaikaisesti siellä hostellissa.

Caterinalla ei ollut ihan yhtä hyvä tuuri hostellin kanssa, vaikka olin aluksi ollutkin hänelle kateellinen hostellin takia, sillä se oli vaikuttanut tosi komealta ja hyvinhoidetulta paikalta. No, sitähän se olikin, mutta Caterinan huonetoverit eivät olleet ihan yhtä mukavia… olivat tulleet neljältä aamuyöllä huoneeseen, kaatohumalassa ja joidenkin miesten kanssa. Kaiken huipuksi toinen tytöistä oksensi huoneen lattialle.

Seuraavana päivänä menimme Sagresiin, josta ajattelimme käydä Cabo de São Vicentessä.  Jos olisi ollut hyvä ilma, olisimme vuokranneet pyörät ja polkaisseet kuuden kilometrin matkan. Minä olisin jopa mennytkin, mutta muiden mielestä oli parempi pelata varman päälle. Kävelimme sitten toiseen niemeen, jossa oli Sagresin linnoitus. 

São Vicenten niemi

Olin sielläkin käynyt aiemmin, mutta nyt kävelimme sen kokonaan ympäri, ja pääsin minäkin näkemään enemmän kuin viime kerralla. Oli hyvä päätös mennä käymään linnoituksessa, sillä sieltä näimme Cabo de São Vicenten ja ne mahtavat kuurosateet jotka ajoivat niemen yli kastellen sen kokonaan… Tuuli oli myöskin niin voimakas, että jopa kävely oli hankalaa aina ajoittain.

Sagresin linnoitus ja sen sisäänkäynti

Lagosiin palattuamme kävelimme ympäri kaupunkia. Löysimme interaktiivisen museon, jossa oli monenlaisia pelejä, joista oppi löytöretkistä ja merenkulusta. Meillä oli hulvatonta… Kävimme yhdellä rannalla, mutta pilviä oli sen verran runsaasti, ettei kannattanut jäädä loikoilemaan. Olisi vain tullut kylmä. Vesi oli mukavan vilpoista. Köh.

Illalla lähdimme kävellen niemeen, jossa olimme kuulleet olevan hyvä paikka valokuvien ottamista varten. Vähän harhailimme, kun kartan mukaan sinne olisi päässyt rantaa pitkin, mutta emme löytäneet polun alkua. Päätimme mennä tietä pitkin ja palata toista kautta. Kun olimme sitten ihastelleet hetken taas rantakallioita ja vettä, lähdimme löytämäämme polkua pitkin takaisin. Paitsi että päädyimme vain lukuisiin umpikujiin, kun polku aina päättyi rantatörmään, emmekä viitsineet hypätä veteen uidaksemme keskustaan… Alkoi tulla pimeä, joten palasimme tielle ja kävelimme keskustaan. Oli ainakin nälkä kun pääsimme takaisin. Kävimme yhdessä ravintolassa, joka oli tosi hyvä yllätys. Se oli siisti ja halpa, ihan hostellimme vieressä. Söin jotain kalaa (yllätyyys!), jonka nimeä en valitettavasti muista. Ravintola oli sen verran hieno, että annos ei ollut ylimättösuuri, vaan sopivan kokoinen ja kauniisti aseteltu. Viimeisen Algarve-illan kunniaksi tilasimme myös litran punaviiniä, joka oli ihmeen hyvää. Caterina täytti lasiani, mutta minuun ihmiseen ei kyllä mene viiniä enempää kuin korkeintaan lasillinen kerrallaan…

Olimme päivällä Sagresista tultuamme vaihtaneet hostellia. Illalla huoneeseen mentyämme neljännessä sängyssä makasi joku olento. Se olikin hereillä, ja alkoi jutella kanssamme. Se oli brasilialainen, joka asuu Dublinissa ja oli matkailemassa Portugalissa ja Espanjassa. Sanoi kyllä vähän ikävöivänsä 10-vuotiasta tyttöään, joka on Brasiliassa. Parka, isä on vähän matkustelevaa sorttia.

Niinpä aamulla seitsemältä herättyämme jätimme brassin nukkumaan ja lähdimme Setúbaliin . Se oli ihan nätti kaupunki myös, ja hyvällä paikalla Lissabonin läheisyydessä. Onneksi, hetken harkinnan jälkeen, päätimme luottaa Lonely Planet –oppaaseemme, joka sanoi olevan vaivan arvoista käydä Setúbalin linnoituksessa. Sieltä oli kauniit näkymät sekä kaupunkiin, merelle, että metsään joka paljastui vuoren toiselta puolelta.

Illalla palasimme Coimbraan. Matka tuntui pitkältä, ja oli hyvä että pääsimme lähtemään jo kuuden bussiin Setúbalista, jotta olimme yhdeksältä kotona.

Setúbal

Setúbal

Lagos oli viehättävin ja mukavin kaupunki. Se on tietysti tehty sellaiseksi turistimestaksi, että varmasti viihtyy jokaikinen. Minusta se ei tuntunut turhan turistiselta kuitenkaan, mikä ehkä johtuu siitä, että olin itsekin turisti. Jäi hyvä olo siitä paikasta. Koko Algarve + Setúbal -matka oli onnistunut. Sateilta vältyttiin suurimmaksi osaksi, mikä johtuu tietysti siitä, että minä ja Daniele ostimme sateenvarjot heti ensi töiksemme Faroon päästyämme. Ei ollut ihan rantakeli, mutta en minä ainakaan sitä kaivannut. Italialaiset olisivat mielellään menneet ottamaan aurinkoa edes kerran, kun Algarvessa kerran oltiin. Pääsimmehän me sentään yhdellä rannalla käyskentelemään.

 

Palasin siis takaisin rutiineihin ja kodin ympyröihin, vaikkakin suoraan pääsiäisen keskelle. Sunnuntaina maalasimme kotona pääsiäismunia kolmen kaverin kanssa. Opin tsekkiläisen perinteisen tekniikan, joka on kylläkin ihan Pirkka-niksi: kananmunan pintaan lehtiä ja kukkia, muna sukkahousun sisään, munat keitetään sipulinkuorien kanssa vedessä. Tässä lopputulos (kuva on valitettavasti vähän sumea) :

Coimbra

Kuimbra on joskus ihan mahtava kaupunki. Kuten tänään, kun aurinko paistoi pilviseltä taivaalta (eli ei liian hotisti), tutkimme kaverin kanssa koruja ja laukkuja Sé Velhan käsityötorilla, istuskelimme joen rannalla, puhuimme pojist-... siis ihmissuhteista ja tunteiden monimutkaisuudesta...

Toki ehdin jonkin verran myös opiskella, mutta se jäi ehkä vähän paitsioon, tänäänkin. Saimme toki yhden parini kanssa tehtyä powerpointit maanantain esitykseemme mirandeesistä, joka on Portugalin toinen virallinen kieli. Huomenna on sitten vuorossa toinen parityö, joka on paljon monimutkaisempi ja haastavampi. Pieni lohtu on siinä, että parini on brasilialainen, joten ainakin portugaliksi kirjoittaminen on hänelle helpompaa kuin minulle. Eikä hän ole kamalan ujo, mikä on myös loistavaa, sillä meidän täytyy haastatella muita Erasmus-opiskelijoita. Toivottavasti opettaja pystyy lainaamaan meille nauhuria.

Mitä ilmeisemmin tänään on hyvin kulturelli päivä täällä. Joku konsertti on meneillään ihan lähistöllä. Toivottavasti ei jatku kovin myöhään. En tiedä, miten kestän opiskelijoiden Queima das Fitas -festivaalin aikaan, jolloin koko keskusta on elossa 24h, varsinkin öisin. Pitää nukkua viikko korvatulpat korvissa - luulen nimittäin, että en muutu partypartyerasmukseksi tai villiintyneeksi portugalilaiseksi opiskelijaksi edes Queima das Fitasin takia! Ihme opiskelijaperinteitä täällä.

Kävin tiistaina Figueira da Fozissa rannalla noiden kolmen hassun kanssa.

Fado de Coimbra

Aloitin nyt blogin. Mielenkiinnolla odotan, alkaako tämä elää vai jääkö taka-alalle unohduksiin, kun en löydä lukijoita tai ylimääräistä jaksamista tämän ylläpitämiseen. Ajattelin, että tämän viimeisen kahden kuukauden Portugalissa olon aikana voisin vähän kertoilla juttuja, joita kaikki halukkaat saavat lukea, niin ei sitten tarvitse  kaikille lähettää erikseen sähköpostia.

Näin blogin aloitukseksi on hyvä postata vähän portugalilaista ikävän tunnetta, jota fadoissa aina yritetään välittää. Itse en fadoista välittänyt, mutta nyt niihin on sen verran tottunut, että joskus jopa tunnen ihan tarvetta kuunnella YouTubesta jotain fadopätkiä. Hauskin on tämä, jonka tähän valitsin. Suomennettuna sanat tarkoittavat jotakuinkin sitä, että Coimbra on ihastuttavimmillaan lähdön hetkellä.